keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Huoleton on...

...hevoseton mies? Kyllä varmaan, mutta tällä hetkellä tämä hevoseton nainen on hirveän surullinen ja väsynyt. Hevosten myynti oli henkisesti ennalta arvaamattoman raskas prosessi, siinä tuli pilattua joulufiilis, menetettyä monet yöunet ja välillä ruokahalukin oli hukassa.

Hepat lähtivät uusiin koteihinsa sunnuntaina, silloin olo oli ihan turta ja tyhjä. Pakenimme tyhjää pihaa ja vietimme päivän kaupungilla.

Maanantaina menin tarhaan tarkoituksenani siivoilla heppajuttuja sieltä pois, kenties tyhjentää pihatto. Siellä se itku sitten tuli... Otin näitä kuvia ja itkin, eilen itkin yksin autossa ja itken nyt tätä kirjoittaessa.
Pihatossa ja tarhassa tuoksuu vielä hevoselle.
Kuin ne olisivat vain ratsastusretkellä ja palaisivat sieltä kohta takaisin. Toivon lumisadetta, ehkä helpottaisi, jos kavion jäljet peittyisivät...

Molemmat hepat saivat hienon uuden oman ihmisen, paikan ja aktiviteetit. Tiedämme, että ne pääsivät parempiin koteihin kuin meidän, siis sellaisiin, jossa niiden kanssa puuhastellaan monipuolisesti ja aktiivisesti. Meillä on myös avoin kutsu tulla moikkaamaan hevosia ja aion kyllä kutsun hyödyntää myöhemmin, sekin lohduttaa. Näistäkin seikoista huolimatta tämä on tosi rankkaa.

Etsimme hevosille yhteistä kotia ihan viimeiseen saakka, mutta se osoittautui liian hankalaksi tehtäväksi. Molemmille on kuitenkin uusissa kodeissa useampi uusi hevoskaveri ja ne ovat kuuleman mukaan hyvää vauhtia sopeutumassa uuteen laumaan ja elämään. Tuntuu kummalliselta ajatella, että ne eivät varmaan muistele entistä ollenkaan ja minä en täällä oikein mitään muuta teekään kuin ajattele niitä. Vaikka minulla ei ole mitään syytä murehtia, näinhän itsekin, miten helposti ne sopeutuivat aikanaan tänne. Myrskyn näin muuttavan kaksikin kertaa, ensin kaverin talliin ja sitten meille ilman mitään ongelmia.

Nyt pitää vain hengittää, syödä ja nukkua sekä opetella elämään uutta hevosetonta arkea. Itkeä silloin tällöin, se on helpottavaa. Varmaan tässä on myös kyse pitkän stressin purkautumisesta väsymyksenä ja suruna.
Pihaton ehtii tyhjentämään sitten, kun siihen on enemmän voimaa. Maanantaina laitoin vain ovet kiinni, että muistan ulos vilkaistessani uuden tilanteen. Katse hakee edelleen tuttuja punaruskeita hahmoja tarhasta.
Tämän jutun kirjoittaminen tuntui tosi tärkeältä surutyön läpikäymisessä. Kiitos, että jaksoit lukea ♥

52 kommenttia:

  1. Voi jukra, eläimestä luopuminen on raskas prosessi. Onneksi kuitenkin teidän hepoilla on hyvät kodit. Varmasti eivät ikinä unohda teitä ja tykkäävät, kun käytte moikkaamassa. Ja luulenpa, että on niilläkin ikävä teitä ainakin jonkun aikaa. Itkut kyllä vähenee ajanmyötä ja mieli piristyy. Näin on käyny ainakin mulle. Isot halit täältä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon ❤️ Isäntä sanoi, ettei pysty käymään katsomassa heppoja uusissa paikoissa ja minua ajatus käymisestä lohduttaa, niin eri tavalla käsittelemme asiaa. Kyllä tämä tästä, kevättä ja valoa kohti!

      Poista
  2. Voi Sanna <3 Voimia luopumisen tuskaan ja suruun <3

    VastaaPoista
  3. Otan osaa, tuskasi välittyy tekstistäsi niin että täälläkin on tippa linssissä. Onneksi teillä on mahdollisuus nähdä heppoja myöhemmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Hyvän uuden kodin tunnistaa myös siitä, kun ostaja sanoo heti, että saa tulla käymään.

      Poista
  4. Anna itkun vain tulla. Olotilasi kertoo mielestäni sen, että olet aito ja hyvä ihminen!
    Paljon voimia sinulle♡

    VastaaPoista
  5. Teksti nosti kyyneleet silmiin, voin jotenkin niin samaistua luopumisen tunteeseen. Suruprosessi vie aikansa ja päivä päivältä ne kivat, positiiviset muistot valtaavat enemmän tilaa surulta ja ikävältä. Voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivä päivältä parempaan... kiitos ❤️

      Poista
  6. Itku auttaa. Muistoja ei teiltä kukaan ota pois. Ihan minultakin silmäkulmat kostuivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tekee, se ensimmäisen päivän turta olo oli paljon pahempaa kuin itkeminen. Monia hienoja hetkiä koettiin heppojen kanssa kyllä ❤️

      Poista
  7. Itku ei mitään haittaa, itke vain, se helpottaa surua. Ja surua tuossa tilanteessa pitääkin olla. Kyllä hevosesta tulee perheenjäsen, hyvä ystävä. Tyhjyyden tunne on varmasti valtava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tänään en ole (ainakaan vielä) itkenyt, helpottavaa sekin. Sepä se, miten ystävän voi myydä..? Niin kummallinen tilanne, mutta järkevästi ajateltuna tämä oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Pihassa ja sydämessä on tyhjää varmasti vielä pitkään.

      Poista
  8. Itkeminen todella kannattaa, älä sitä pidättele. Minultakin pääsi itku, kun luin tämän kirjoituksesi <3 Teille jäi onneksi ihanat muistot upeista eläimistä ja minusta on rohkeaa myöntää, että voimat ei aina riitä kaikkeen. Olitte mielestäni todella rohkeita ja teitte hyvän päätöksen, vaikka se olikin niin vaikeaa. Voimia ja halauksia! Terveisin entinen heppatyttö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos <3 Täytyy sanoa, että olisi varmaan jäänyt hevoset myymättä, jos olisin tiennyt, miten raskasta tämä luopuminen on. Hevosten onneksi en tiennyt, ne saavat nyt paljon enemmän virikkeitä uusissa kodeissa, molemmat kun ovat reippaita tapauksia, joita säälitti seisottaa tarhassa.

      Poista
  9. Tiedän niin tuon tunteen: kun katse hakeutuu ulos ja etsii sitä tuttua kaveria sieltä pihalta. Ihanaa, että löysitte hepoille hyvät kodit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan niin pitkään, kun nuo tarhan aidat ovat pystyssä, asiaa on hankala muistaa. Löydettiin kyllä superkivat kodit ja eipä me muunlaisiin oltaisi myytykään. Kaikenlaista kyselijää kyllä oli...

      Poista
  10. Voi että, voimia sinne <3 Luen muuten jo toisen kerran tänään (!) tuon sanonnan, että hevoseton on huoleton. Siinä toisessakin tekstissä todettiin että ei pidä paikkaansa, vaan että hevoseton on surullinen. Hän muisteli kuollutta hevostaan, mutta idea on sama. Luopuminen tekee aina kipeää! Itse suren vieläkin sitä, että jouduin luopumaan koirastani aikoinaan, ja siitä on jo yli kymmenen vuotta. Mutta tilanne oli silloin se, että ei ollut vaihtoehtoja. Olen jo antanut itselleni sen anteeksi, mutta silti se välillä kaihertaa, kun tekisi mieli ottaa uusi koira. En ole ihan varma onko minulla siihen "oikeutta" enää koskaan. Mutta siis ymmärrän täysin surusi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus ei kertakaikkiaan ole vaihtoehtoja ja varsinkin, jos luopuminen on eläimen parhaaksi, se kannattaa tehdä. Tottakai sinulla on oikeus ottaa koira, vaikka ymmärrän kyllä tuon ajattelutapasi.

      Poista
  11. Kaksi hevosta olen lopettanut ja haudannut omaan pihaan. Kaksi olen myynyt eteenpäin. Jokaista olen itkenyt, kuin menetettyä ystävää. Monta päivää... Elämä on täynnä vaikeita päätöksiä ja ne täytyy tehdä elämäntilanteen niin vaatiessa ja käsitellä. Luopuminen on aina tuskaista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, oikeassa elämässä on pakko tehdä niitä vaikeita ja kipeitä päätöksiä ja luopumiset kuuluvat myös asiaan. Elämään saa myös uutta näkemystä, kun selviää vaikeiden aikojen yli, vaikkei niitä vaikeuksia nyt kukaan tietysti tietoisesti haekaan. Kyllä tästäkin selvitään!

      Poista
  12. Olen itse viime aikoina vähän oppinut elämästä uutta ja on todella suurta rohkeutta myöntää omat jaksamisen rajansa ja hakea siihen apua toimimalla. Lopetin minulle todella rakkaan eläinsuojelutyön, koska en vaan jaksanut ja kuten sinäkin, siitä oli koko ajan huono omatunto. Liian moni jää vaan apaattisena seuraamaan omaa elämäänsä sivusta. Voin vain kuvitella millainen kumppani hevonen on ja miten suuri arkaea rytmittävä rooli kahdella kopsuttajalla on teille ollut. Itke, lepää, muistele hyvällä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselleen voi valehdella yllättävän pitkään, sitten se totuus vaan lävähtää silmille ja on pakko muuttaa asioita. Meidän heppaharrastus oli suorittamista ja suoriutumista jo pitkään, siitä puuttui ilo täysin. Hevoset ja me ansaitsemme parempaa.

      Itse en voisi ikinä tehdä eläinsuojelutyötä, ihailen niitä jotka pystyvät. Minä valvon öitä jonkun lehdestä lukemani kissanrääkkäysjutun jälkeenkin... eläimet ovat olleet "heikko kohtani" aina, sen vuoksi aloin aikoinani kasvissyöjäksikin. On niin absurdi ajatus, että jonkun eläimen pitäisi kuolla sen vuoksi, että minä saisin ruokaa.

      Jospa ne hyvät muistot nousevat kohta pintaan, kun vielä vähän rypee tässä surussa. Kiitos!

      Poista
  13. Luen postaustasi tuvan pöydän ääressä. Olen yksin kotona ja taustalla tikittää vain vedettävä seinäkello ja ikivanha jääkaappimme hurisee takanani. Käänsin päätäni vain sen verran, että näin silmäkulmasta hevostemme tulleen tallinseinän valojen alle iltapäivänokosille; no nyt minäkin sitten vollotan täällä..
    Hirmuisesti jaksamista ja voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, ihanan myötätuntoisia olette ❤️ Meillä on kyllä maailman empaattisimmat lukijat, olen ennenkin todennut tämän. Kiitos!

      Poista
  14. No itkuksihan tämä meni. Luopuminen kuuluu elämään ja vahvistaa ihmistä. Vaikka luopuminen olisi vain väliaikaista se satuttaa lähes yhtä paljon kun lopullinen luopuminen. Se on kuitenkin tilanne jossa annat pois osan itseäsi. Jaksamisella on oma rajansa. Toiset sinnittelevät niin kauan jaksamisen rajoilla, että joutuvat antamaan jopa lapsensa pois. Sitä tilannetta ei toivoisi kellekkään mutta niitäkin on nähty. Ehkä vielä joskus kun Sisusta on kasvanut iso poika, voi olla mahdollista, että aikaa riittää uusille hevosille. Joskus vaan on hyvä olla aloillaan ja kuunnella että mihin ne voimavarat riittävät ja tyytyä siihen. Tsemppiä elämään ja nenä kohti keväisiä tuulia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Ihanan empaattisia lukijoita meillä, täytyy taas kerran todeta ❤️ Vannomatta paras, mutta vahvasti epäilen, ettei enää omia hevosia tule. Ympärillä tulee varmasti aina olemaan liikutusta kaipaavia hevosia ja harrastus jatkuu niiden kanssa touhutessa, kunhan Sisu kasvaa eikä ole niin kiinni minussa.

      Poista
  15. Muutama myötätuntokyynel, hatunnosto ja lämmin halaus♡

    VastaaPoista
  16. Tiedän tuon luopumisen tuskan ja siihen päälle syyllisyys, olen itsekin joskus antanut koirani pois aivan samoista syistä... pieni vauva ym. Etsin koiralle parhaan mahdollisen kodin missä se oli onnellinen, siltikin tuska oli kova ja joskus vieläkin mietin sitä vaikka aikaa on kulunut yli 20 vuotta. Mutta tein silloin juuri oikean ratkaisun ja niin varmasti tekin, hepat ovat varmasti onnellisia ja ymmärtävät. Voimia ikävään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vauva muuttaa elämää uskomattoman paljon, ei sitä osannut ennen lapsettomana kuvitellakaan. Sain täällä blogissa kuraa niskaan muutamalta anonyymiltä, kun kerroin luopuvamme hevosista... en tiedä oliko heillä kokemusta hevosen omistamisesta ja sen hoitamisesta itse omassa tallissa, kun niin tätä päätöstä arvostelivat. Tuskinpa, koska silloin he olisivat tietäneet paremmin, miten paljon aikaa niiden hoitamiseen ja liikuttamiseen menee ja tosiaan meillä ei edes ollut muita liikuttajia näille.

      Itse en koskaan arvostelisi muiden ratkaisuja ihmisiä tuntematta. Todellista eläinrakkautta on juurikin eläimen parhaan ajatteleminen, älä sinäkään tunne syyllisyyttä tuosta ratkaisusta, joka oli varmasti koiralle mieleinen.

      Poista
  17. Sanna Sanna Sanna oot ihan superi <3

    VastaaPoista
  18. Tämä teksti sai minut herkistymään. Itkin vuolaasti kommentteja lukiessani. Tiedän mistä puhut. Laitan tähän linkin blogiini jossa kerron meidän luopumisen, tosin lopullisen, taivaan kotiin. Suht nuoren ja terveen hevosen lopettaminen oli minulle ihan järkyttävän vaikea ja tuskallinen päätös. Itkin sitä jo vuotta etukäteen ennen kuin pystyin päätöksen tekemään. Viikkoja ennen viimeistä matkaa purskahtelin itkuun milloin missäkin ja olin todella ahdistunut. Kun kaikki oli ohi, itkin sen illan ja sen jälkeen tuli iso helpotus, tiesin että tein oikein. Meille on tulossa juuri esikoinen, mutta nyt en näe todennäköisenä että joutuisimme näistä kahdesta hevosesta luopumaan mitä meillä nyt on. Heinäkuun jälkeen en ole selässä käynyt kun huomasin odottavani vauvaa. Toinen hevonen on eläkekodissa ja toinen on lomalla, ratsuna toimii satunnaisesti eikö tunnu tilanne häntä haittaavan. Ymmärrän siis sinua paremmin kuin hyvin, ja tasan teidän mitä arki hevosten kanssa on. Hauskaa, mekin asumme vanhassa koulussa! Kaikkea hyvää sinull ja perheellesi. Se on suuren sydämmen merkki kun pystyy tekemään päätöksen joka satuttaa itseä eikä tunnu helpolta vaan tuskalliselta. Se että haluaa parhaille ystävilleen vaan parasta ei ole itsekkyyttä, se on suurinta rakkautta ❤️ http://vanhassa-kansakoulussa.blogspot.fi/2015/10/luopumista-uuden-alkua.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahdistus oli juuri se vallitseva tunnetila siitä lähtien, kun laitoin hevoset myyntiin. Luulin, että helpotus tulee, kun myyntiaika loppui ja hevoset lähtivät pihasta, mutta sitten iskikin päälle järjetön suru... nyt alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, mutta esim. pihattoa en varmasti pysty siivoamaan vielä pitkään aikaan. Olemme tosin suunnitelleet sille jo uutta kivaa käyttöä, joten sen voimalla siivouskin varmasti hoituu jossain kohtaa.

      Meillä hevoset eivät voineet hyvin ilman liikutusta, molemmat niin virkeitä tapauksia. Alkoi jo huolestuttamaan niiden terveyskin, mahat kasvoivat hirmuisiin mittoihin :( Toivonkin näkeväni keväällä / kesällä hoikistuneet hepat, kun menen niitä katsomaan uusiin koteihin!

      Kiitos paljon kommentistasi, käyn blogissasi kun pahin on ohi, nyt en pysty lukemaan muita surullisia hevostarinoita vielä.

      Poista
  19. Tästä nyt eteenpäin Sanna, niin sinä olet aimminkin mennyt !!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan, eteenpäin on elämän mieli! Kiitos meilistä, en ole ehtinyt vastaamaan, kun on tuo pieni ikiliikkuja kaitsettavana :)

      Poista
  20. Voi että. Mullekkin tuli itku kun luin postauksesi. :´(

    Eläimistä luopuminen on niin surullista. Ensin on kova huoli ettei niistä pääse eroon ja kun ne lähtevät se suru vasta tuleekin. Se ei todellakaan helpota sillä hetkellä, mutta pikkuhiljaa kuitenkin.
    Onneksi ei ole pakko heti siivota, siivoaa sitten kun siltä tuntuu. Vaikka järjellä tietää tehneensä oikean ratkaisun niin sydän koittaa tapella vastaan.

    Itse annoin 3 lammasta uuteen kotiin työkaverilleni. Niiden pitäminen oli ihan liian hankalaa, en vaan raaskinut laittaa niitä pataan silloin kuin olisi pitänyt. Vuoden päästä se on aina vaan vaikeampaa.
    Nyt kun hoitelen uuhia mietin monesti että teinkö väärin kun otin ne enkä pitänytkään pässipoikia. Vaikeaa sanoa, onneksi eläin ei murehdi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötätunto kyynelistä! Mulla alkaa nyt helpottamaan, tosin vauva on niin vaativassa iässä juuri nyt, ettei oikein ehdikään turhia murehtia. Vaativassa ja ihanassa :)

      Poista

*** Kiitos kommentistasi ***